Vapaus, Vastuu ja Sartre

Pohjautuu Oulun yliopistolle tehtyyn proseminaarityöhön 15.2.1997.

Miksi Sartre ?

Ensimmäinen lukemani Jean-Paul Sartren kirja oli Esseitä I. Aivan ensimmäiseksi huomasin, ettei kirjoitustapa ollut sitä tavallista kuivan akateemista ja sivistyssanoja vilisevää selontekoa, johon törmää lähes missä tahansa tieteellisessä kirjoituksessa. Lisäksi käytettyjä termejä ei määritelty yhtä tarkasti kuin yleensä filosofian piirissä (mm. analyyttisessa filosofiassa). Sartrea onkin arvosteltu järjestelmällisyyden, selkeyden ja tarkkuuden puutteesta. Lisäksi Sartre käyttää erilaisia kielellisiä tyylejä kirjoittaessaan filosofisia esityksiä, esseitä, kaunokirjallisia teoksia tai poliittisia artikkeleita.

Usein nämä tyylit vieläpä vuorottelevat samassa teoksessa. Sartresta ei välttämättä saa otetta. Siitä huolimatta hän yrittää näyttää osan todellisuutta samalla tavoin kuin Dostojevskin romaanit tai

Shakespearen draamat. Sartre haluaa ymmärtää lisää ihmisestä ja monesti puhdas ymmärrys on mahdotonta kääntää tieteen kielelle. Suuren vaikutuksen minuun teki Sartren tapa katsoa ihmistä sisältäpäin omassa tilanteessaan, tätä hän nimitti eksistentialistiseksi psykoanalyysiksi. Joitakin asioita ei olisi olemassa ellei Sartre niitä olisi löytänyt.

Sartren tutkimuskohde on ihminen. Kaikki hänen kirjoituksensa koettavat selvittää millaisena maailma ja ihmisyys voidaan nähdä – ei millaista se ”todella” on. Sartren eksistentialismi ei pyri luomaan harhaa ehdottomasta totuudesta, sillä totuus kahlitsee liikaa. Ihmiset haluaisivat jonkun todistavan, että elämällä on ehdoton tarkoitus ja että Jumala todella on olemassa ja sanelee mikä on ikuisesti oikein ja mikä väärin.

Sartre ei anna valmiita vastauksia; hän tietää ihmisten kuitenkin keksivän ne itse. Uskoessaan nöyryyden Jumalan ja Valtiovallan edessä tulevan palkituksi Taivastenvaltakunnassa ihminen pyrkii kiertämään radikaalin vapautensa ja sitä seuraavan vastuun. Sartre painottaa ihmisen vastuuta, silloinkin kun kuvitellaan että joku ”erehtymätön” auktoriteetti kantaa vastuun. Toista maailmansotaa ei olisi syttynyt, jos jokainen saksalainen olisi ymmärtänyt yksilöllisen vastuunsa siitä tilanteesta.

Sartrelle totuus ja epätotuus ovat suhteellisia. Sartre ei pyri luomaan eksaktiin tieteelliseen metodiin ja käsitteistään perustuvaa filosofiaa, vaan pikemminkin toiminnallista maailmankatsomusta. Hän ei jättänyt teorioitaan paperille, vaan toteutti kaikkia periaatteitaan omassa elämässään. Sartre vastusti Ranskan sotatoimia Algeriassa(1960) ainoana julkisena henkilönä sotaveteraanien ”Ampukaa Sartre!” -vaatimuksista huolimatta. Hän toimi koko elämänsä ajan aktiivisesti, jakeli kadulla pamfletteja, vetosi presidenttiin heikkojen puolesta, puuttui yhteiskunnan epäkohtiin – kantoi vastuuta kehityksen suunnasta.

Kun Sartre huhtikuussa 1980 haudattiin, hänen hautajais-saattueessaan oli 50 000 pariisilaista.

Vapaudesta

”Ihminen on häkissä, jossa ei ole kaltereita” Sartre

Sartren mukaan ihminen on vapaa – kahlittu vapauteen. Ihminen tekee toimintaansa koskevat valinnat aina yksin ja kantaa vastuunkin yksin. Jumala tai muu auktoriteetti ei voi antaa ihmiselle päämäärää tai tarkoitusta, ellei ihminen itse valitse heittäytymistä auktoriteettien ohjailuun.

Jokainen valinta sisältää vastuun. Auktoriteetin osoittama valinta ei tee valinnasta parempaa eikä pienennä valintaa toteuttavan yksilön vastuuta.

Sartren lähtökohta on eksistentialismin käsitys olemassaolosta ennen olemusta. Tämä on vastakohta tekniselle maailmankuvalle. Teknisessä maailmankuvassa on idea tai valmistusmenetelmä(olemus) ennen valmista olemassa olevaa tuotetta esim. kirjaa tai paperiveistä. Kukaan ei kirjoita kirjaa tai tee paperiveistä tietämättä miten se tehdään ja mihin sitä käytetään. Kirjat ja muut ihmisen tekemät tuotteet ovat ensin ideoina ja mietittyinä olemuksina ja vasta sitten olemassa olevina, valmistettuina tuotteina.

1600-luvun filosofit muun muassa Descartes ja Leibniz olivat yleisesti sitä mieltä, että on olemassa Jumala, joka on jonkinlainen ylin käsityöläinen ja joka luodessaan tietää, mitä luo. Jumala siis valmisti ihmisen tietty tarkoitus mielessään, kuten tehtailija paperiveitsen. Ihmisellä on ihmisluonto ja tämä ihmisluonto, joka on samalla ihmisen idea, on kaikilla ihmisillä.

1700-luvulla filosofit epäilivät Jumalan olemassaoloa, mutta olivat edelleen sitä mieltä, että ihmisen idea on ennen ihmisen historiallista olemassaoloa. Sama ajatus tulee vastaan miltei kaikkialta Diderot’n, Voltairen ja Kantin teoksista. Jokaisessa ihmisessä ilmenee tämä universaali ihmisen idea, olipa ihminen maalainen tai kaupunkilainen, rikas tai köyhä. Ihminen ei itse vaikuta perimmäiseen olemukseensa. Teoistaan, ajatuksistaan, ajastaan ja paikastaan riippumatta yksilö aina pyrkii toteuttamaan jo ennen syntymää asetettua ihmisen ideaa.

Näitä näkemyksiä Sartre vastusti. Hänen ateistisen eksistentialisminsa mukaan on vain yksi olento, jonka olemassaolo on ennen olemusta tai ideaa – olento, joka on olemassa jo ennen kuin sitä käsittein voidaan määritellä. Tämä olento ei ole Jumala, vaan ihminen. Tämä merkitsee sitä, että ihminen ilmaantuu maailmaan ilman ennalta asetettua tarkoitusta, ilman olemusta. Olemus hahmottuu ihmisen tullessa itsensä tiedostavaksi ja tilanteensa hahmottavaksi. Ihmistä on eksistentialismin kannalta mahdoton yleispätevästi määritellä, sillä ei ole yhteistä ihmisluontoa, joka olisi jokaisen ihmisen lähtökohta – jo syntymässä saatu. Jumalaakaan ei ole, koska ei ole ihmisluontoa, jonka Jumala olisi luonut.

Kaikki mitä ihminen on, tahtoo olla tai uskoo, on hänen itsensä luomaa. Ihminen on vain sitä, mitä hän itsestään tekee. Tämä on Sartren mukaan eksistentialismin ensimmäinen periaate. Tällä subjektiivisella periaatteella halutaan sanoa, että ihminen on olemassa ensin, että ihminen on se, joka heittäytyy kohti tulevaisuutta ja on heittäytymisestään myös tietoinen. Ihmisestä tulee aluksi se, mitä hän on suunnitellut olla; ei vielä se mitä hän myöhemmin mahdollisesti tahtoisi olla.

Mutta jos olemassaolo todella on ennen olemusta, ihminen on vastuussa siitä, mitä hän on. Sartren mukaan eksistentialismin suurin tehtävä onkin saada ihminen tiedostamaan vastuunsa omista päätöksistään ja itsestään. Vastuu ei rajoitu vain yksilöön itseensä, vaan kaikkiin ihmisiin. Kun yksilö valitsee, hän valitsee myös muiden puolesta.

Jokainen yksilön valinta perustuu hänen tilannettaan koskevaan arviointiin ja hänen käsitykseensä hyvästä. Näin ollen yksilö valitsee aina hyvän tai pienemmän pahan ratkaisun. Kun päätämme olla sitä tai tätä, me samalla vahvistamme valintamme arvon, koska emme milloinkaan voi valita pahaa.

Valinnan tehdessään ihminen ei valitse itselleen haitallista vaihtoehtoa, ellei tee sitä epähuomiossa tai puutteellisten tietojen nojalla. Yksilö valitsee aina näkökulmastaan parhaan ratkaisun, joka voi näennäisesti olla täysin epäitsekäs, mutta joka kuitenkin tuottaa yksilölle itselleen suurimman hyvän kuin mikään muu vaihtoehto. Esimerkiksi hyvä omatunto tai velvoite voi ohittaa kaikki materiaaliset vaikuttimet, mikä tietysti riippuu siitä, kuinka korkealle yksilö nämä arvot asettaa.

Jokainen valinta on esimerkki muille samassa tilanteessa oleville yksilöille. Sartre havainnollistaa valinnan moraalista luonnetta työläisellä, joka liittyy mieluummin kristilliseen työväenyhdistykseen kuin kommunistiseen. Näin työläinen ilmaisee, että ihmisen valtakunta ei ole maan päällä ja että nöyrä tyytyväisyys ja taivaan apuun luottaminen ovat lopulta ainoat oikeat vaihtoehdot. Kommunisteja tukeva ilmaisee halunsa parantaa työolosuhteita ja tasaarvoa järjestötoiminnan ja hätätilassa lakkoilun avulla. Valintamme siis luo käytännön moraalia ja tiettyä kuvaa ihmisestä, joka koskee koko ihmiskuntaa.

Ahdistus, Avuttomuus ja Epätoivo

Alituinen vastuu tuo yksilölle ahdistusta, avuttomuutta ja epätoivoa. Todellisessa elämässä monikaan ei kuitenkaan myönnä tuntevansa tai edes tunteneensa mitään näistä kolmesta. Mutta kuitenkin jokaisen vapaan yksilöllisen valinnan mukana tulee…

Ahdistus. Se on sukua pelolle, mutta pelko on ulkopuolista. Pelko kohdistuu ulkoisiin uhkiin kuten sotaan, sairastumiseen tai muiden ihmisten aiheuttamaan uhkaan. Ahdistus tulee yksilön omasta vapauden tiedostuksesta. Kun yksilö huomaa, että hän on vapaa valitsemaan minkä ratkaisun tahansa ilman ulkopuolista ehdotonta syytä, hän alkaa olla epävarma itsestään. Ei ole olemassa ulkopuolista oikeutusta millekään teolle. Yksilö määrittää tekonsa tarpeellisuuden aina itse – täysin yksin.

Sartre esittää esimerkin vuoristopolusta, jota pitkin ihminen aikoo kulkea. Polku on kapea ja vaarallinen. Polun sortumisen seuraus olisi varma kuolema. Ylärinteeltä irtoava kivi voisi osua ihmistä päähän ja kimmota hänet rotkoon kuin biljardipallon sen osuessa toiseen. Ihminen on tilanteessaan kuin robotti: ulkonaisten voimien armoilla, ilman mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Tässä tilanteessa vallitseva onnettomuuden- ja kuolemanpelko johtuu valmiista merkityksestä, joka on vaurioitumiselle ja kuolemalle annettu: en halua pudota; kuolemaa on vältettävä, vaikka en varmasti tiedä sen olevan paha.

Pelossa ihminen esineellistää itsensä: tietoisuus on tilanteen vanki. Ihminen uskottelee kaiken riippuvan ainoastaan ulkoisista tekijöistä, mutta tosiasiassa vapaa tietoisuus säätelee tapahtumia. Ihminen pelkää, koska hän luulee olevansa tilanteessa, jossa pitää pelätä. Pelko on hallittavissa, ja sen merkitys riippuu itsestämme.

Ahdistusta ilmenee tietoisuuden kohdatessa itsensä. Sartren sanoin: ”Oma olemiseni synnyttää ahdistusta sikäli kuin en luota omiin reaktioihini tuossa tilanteessa”. Vuoristopolulle menevä yksilö päättää kulkea tien loppuun asti, mutta hän aavistaa, ettei mikään päätös tai lupaus ole ehdoton.

Aikominen ei ole toimimista. Voi olla, että yksilö päättää matkansa puolivälissä olla kävelemättä tietä loppuun ja keksii hyvän syyn hypätä rotkoon. Ahdistus on tietoisuutta, että mikään nyt olemassa oleva ei määrää sitä, mitä olen hetken päästä. En voi koskaan täysin varmasti tietää, mitä teen tai mitä pidän hyvänä tulevaisuudessa. Tulevaisuus on aina epävarma.

”Jos mikään ei pakota minua pelastamaan henkeäni, mikään ei voi estää minua heittäytymästä rotkoon. Ratkaiseva toiminta syntyy itsestä, joka en vielä ole…”
Sartre: L’Etre et le Neant(Being and Nothingness)

Sartren mukaan ihmisen pitäisi kysyä itseltään: mitä tapahtuisi jos kaikki ihmiset tekisivät niin kuin minä ? Vastaus voisi kuulua: eivät kaikki kuitenkaan tee niin kuin minä. Tällainen asenne osoittaa, ettei ihminen ole väleissä omantuntonsa kanssa. Ihminen on luonnostaan tasa-arvoinen ja sen takia jokaisen ratkaisun pitäisi olla mahdollinen kenelle tahansa. Moraalissa kukaan ei saa erityisasemaa.

Naulakkoon jätetyn takin taskusta lompakon ottaminen on väärin, jos itse uhrin asemassa ei hyväksyisi lompakkonsa katoamista. Teon hyväksyminen taas osoittaa moraalitonta asennetta: ihmisten hyvyyteen luottavat saavat varoa; hyväksikäyttö on oikein, jos ei jää kiinni…

Ihminen voi väittää Jumalan puhuvan ja antavan määräyksiä hänelle, mutta mistä hän tietää puhujan olevan Jumala. Kun kuulee ääniä, mistä voi päätellä äänten tulevan taivaasta eikä helvetistä tai etteivät ne aiheudu tiedostamattomasta tai jostain patologisesta tilasta? Ja miten todistan sen, että äänet puhuvat juuri minulle? Kuka tahansa voisi väittää toimivansa Korkeamman Voiman valtuuttamana ja vaatia ihmisyhteisöä uskomaan omiin sanoihinsa ja tekoihinsa.

Kierkegaard käytti termiä Aabrahamin ahdistus. Tarinan mukaan Aabraham kuuli mielessään käskyn uhrata poikansa Iisak. Aabraham uskoi käskyn antajan olleen enkelin, joka välitti Jumalan tahtoa. Aabraham päätti totella. Juuri ennen poikansa tappamista hän kuuli saman enkelin peruuttavan käskyn. Uskovainen tulkitsisi tämän tarinan Herran koetuksena, jolla vanhurskaan uskon lujuus selvitetään. Sartrelle tämä osoittaa, kuinka ihminen haluaisi jonkun ”viisaamman” päättävän hänen tekemisistään ja samalla antavan oikeutuksen teoilleen. Kun ihminen huomaa tekojensa perusteluiden olevan täysin hänen omaa luomustaan ilman ulkopuolista erehtymätöntä viisautta, hän huomaa myös, kuinka kuka tahansa voisi käyttää samoja perusteluja samojen tekojen tekemiselle. Mitä tapahtuisi, jos kaikki ihmiset kuvittelisivat saaneensa Jumalalta käskyn uhrata joku lähimmäisensä?

Ahdistus on siis välttämätön vapaan ihmisen tunne. Sitä ei kannata paeta jo siitäkin syystä, että se voi parhaimmillaan olla voimavara. Tätä väittämää Sartre tukee esimerkillä sotapäälliköstä, jonka täytyy saavuttaa tietty päämäärä uhraamalla tietty määrä sotilaita. Hän on epäilemättä saanut summittaisia ohjeita ylemmiltä tahoilta, mutta silti hän tekee päätöksen yksin ja on vastuussa yksin.

Tällaisessa tilanteessa ei voi olla tuntematta ahdistusta. Jokin päätös on tehtävä, ja ahdistuneisuus päätöksen tekemisestä on merkki vastuun tiedostamisesta. Ahdistus hälvenee vasta kun päällikkö saavuttaa sisäisen varmuuden parhaasta mahdollisesta ratkaisusta, jossa saavutukset ovat suuremmat kuin menetykset. Ilman ahdistusta päällikkö olisi voinut tehdä hätiköidyn ja vastuuttoman päätöksen. Harkinnan tuloksena olevalla vaihtoehdolla on arvoa vain siksi, että se tuli valituksi.

Avuttomuus liittyy ahdistuksen tunteeseen. Ihminen on avuton valitessaan tasavertaisten vaihtoehtojen välillä. Hänellä ei ole käsitystä, miten valita oikein. Mikään moraalisääntö ei anna suoria toimintaohjeita, a priori, ennakolta. Sartre kertoo oppilaastaan, jolla oli vaikeus valita sotaan lähdön ja sairaan äitinsä auttamisen välillä. Sodassa oppilas voisi mahdollisesti auttaa karkottamaan

Ranskaan tunkeutuneet natsit, jolloin hänestä olisi hyötyä kokonaisuudelle, mutta yhtä mahdollista on sotilasleirin kirjuriksi joutuminen, jolloin koko teon arvo haihtuisi ilmaan. Pojan veli oli kuollut sodassa, isä toimi saksalaisten hyväksi ja äiti oli tapauksista niin masentunut, että pojan lähtö – ja mahdollinen kuolema – saisi äidin heikon terveyden lopullisesti romahtamaan. Yhtäällä on myötätunto, uskollisuus yksilölle, toisaalla uskollisuus kokonaisuudelle. Kokonaisuuden hyödyttäminen sodassa oli vielä epävarmaa. Kuitenkin oli valittava.

Mitä kristinoppi antaisi neuvoksi tällaisessa tilanteessa? Olkaa armeliaita, rakastakaa lähimmäistä, uhratkaa itsenne muille, valitkaa vaikein tie jne. Kaikki nämä neuvot täyttyvät molemmissa vaihtoehdoissa. Ketä olisi rakastettava kuin veljeään, sotilastako vai äitiä. Immanuel Kant sanoo moraaliopissaan: älkää kohdelko toista välikappaleena vaan päämääränä. Jos oppilas sitten kohtelisi tämän ohjeen mukaan äitiään päämääränä eikä välikappaleena, niin kohtelisiko hän välikappaleena niitä, jotka taistelevat hänenkin puolestaan sodassa. Jos oppilas lähtisi sotaan olisiko äiti silloin välikappaleen asemassa?

Mikään uskonto tai moraalioppi ei anna tarkkaa ja pettämätöntä ohjetta konkreettisessa valintatilanteessa. Lopulta jäävät vain vaistot ja tunteet. Se mikä tuntuu oikealta, sen myös täytyy olla oikein. Jos oppilas tuntee, että hänen velvollisuutensa on suurempi kansakuntaa kuin äitiään kohtaan – hänen on osallistuttava sotaan, mutta jos ei – niin hänen on jäätävä. Mikä sitten määrää, onko tunne tarpeeksi voimakas päätöksen perustaksi? Todellisen tunteen voi ilmaista teolla. Voin väittää luottavani johonkin ystävääni niin paljon, että voisin taata hänen pankkilainansa, mutta tämän voin todistaa ainoastaan tekemällä niin. Ihminen voi väittää pystyvänsä johonkin, mutta näin hän voi väittää vasta sitten kun on jo teon tehnyt.

Esimerkissä oppilas voi sanoa välittävänsä äidistään niin paljon, että jää tämän luokse – mutta näin hän voi sanoa vasta sitten kun on jäänyt. Valitessaan puhtaalla tunteella oppilas antaa tunteelleen arvon ja nostaa jommankumman arvon, sotaan lähdön tai äitinsä, etusijalle. Valitessaan tunteella mikä on oikein hän on jo asettunut jonkin vaihtoehdon puolelle. Oppilas on noidankehässä. Hän aina pohjimmiltaan valitsee itse, tukeutui hän mihin tahansa, silloinkin kun hän kysyy neuvoa hän valitsee neuvonantajan sen mukaan millaisen neuvon tältä kuvittelee saavansa. Kysyessään neuvoa

Sartrelta oppilas varmaan kuvitteli saavansa omaperäisen, monimutkaisesti perustellun ratkaisumallin, mutta kuulikin Sartren sanovan: ”Olette vapaa, valitkaa, keksikää.” Sartre ei antanut takuuvarmaa ratkaisua, joka olisi varmasti oikea ja poistaisi vastuun oppilaan harteilta loppu iäksi.

Pappi luultavasti neuvoisi oppilasta perehtymään Raamatun opetuksiin. Luettuaan Raamatun, joka pursuilee erilaisia pikku tarinoita ja käskyjä, oppilas joko valitsisi Mooseksen, Jeesuksen, Jobin, kymmenen käskyn tai jonkin muun tien – tai jättäisi valitsematta uskon puutteen vuoksi. Joka tapauksessa hän yksin päättää, mihin neuvoon todella uskoo, ja voi olla, että alitajuisesti hän on jo päättänyt mitä tehdä, mutta haluaa löytää sopivan perustelun ratkaisulleen. Avuttomuuteen kuuluu, että me itse valitsemme oman olemuksemme ja että avun puuttuminen tietää aina myös ahdistusta.

Epätoivo johtuu todellisuuden arvaamattomuudesta. Koskaan en voi tietää, mikä sattuma voi estää tai muuttaa suunnitelmia. Hypätessäni laskuvarjolla kilometrin korkeudesta epätoivo iskee: mitä jos laskuvarjo ei aukea, avaanko varjon oikeaan aikaan, kieputtaako ilmavirta minua ja iskeydynkö päin puita. Tiedän, että lyhyt kokemus laskuvarjohypystä estää minua hallitsemasta tilannetta kuten haluaisin. Kun olen hypännyt sata kertaa, kuvittelen hallitsevani tilanteen vaarat eikä mitään voi enää sattua. Harkittu toiminta voi estää henkilökohtaiset virheet, mutta ei ennalta arvaamattomia vaikuttajia, kuten luonnonvoimia.

Toiminnassaan ihminen monesti on joko epätoivon tai toivon varassa. Yleensä alkaessaan johonkin toimintaan – puolueeseen, järjestään, yksityiseen projektiin – ihminen miettii ensin onko toivoa päämäärän saavuttamisesta. Kun toiminta näyttää epäsuositulta ja kannattamattomalta, ihminen menettää toivonsa – tilalle tulee epätoivo, ja toiminta lopetetaan tai sitä jatketaan epätoivoisesti.

Epätoivoinen toiminta on harkitsematonta ja yleensä lyhytkestoista. Sartren mielestä pitäisi toimia ilman toivoa. Marxilaiset ihmettelivät tätä, koska heidän mukaansa vallankumoukseen pyrkivä on riippuvainen siitä, mitä aateveljet Kiinassa ja Venäjällä tekevät tavoitteensa eteen. Yksilön aatteellinen toiminta on turhaa, mikäli ei ole toivoa aatteen leviämisestä ja jatkumisesta yksilön kuolemankin jälkeen. Sartre vastasi, että toivoa voi, jos tuntee ryhmänsä tai puolueensa liikkeet niin hyvin, että niiden oikeaan suuntaan voi luottaa. Ryhmän jäsenten täytyy olla sitoutuneita yhteiseen päämäärään, ja kaikkien täytyy tietää, mitä ryhmä on tekemässä.

Tällaisen ryhmän yhtenäisyyteen uskominen on kuin uskoisi, ettei juna myöhästy tai ettei raitiovaunu suistu kiskoilta. Kun asettaa toivonsa ihmisen hyvyyteen, jättää huomioon ottamatta ihmisen vapauden. Ei ole yleistä ihmisluontoa, jonka varaan voisi luottamuksensa asettaa.

Tuntemattomassa tulevaisuudessa hallitsevaksi aatteeksi voi tulla vaikka fasismi, jos vain enemmistö pitää tätä suuntausta oikeana eikä vähemmistä uskalla taistella vastaan. Ei ole lainkaan varmaa, että kaikilla ihmisillä olisi sama käsitys oikeudesta ja inhimillisyydestä. On rajoituttava siihen mitä näkee.

La Mauvaise foi – Epärehellisyys

Sartren termi la Mauvaise Foi on hankala kääntää: Englannissa se on suora käännös eli bad faith, Saksassa se on Unaufrichtigkeit (vilpillisyys, epärehellisyys), Norjassa se on gravalvarets ånd (haudanvakavuuden henki) ja Esa Saarinen tyytyy huonoon uskoon. Esseitä I:n käyttää termiä kaksinaamaisuus. Kysymyksessä kuitenkin on epäpuhdas refleksio eli toimiminen moraalisesti virheellisistä tai keskeneräisistä lähtökohdista.

Epärehellinen ihminen antaa ohjailla itseään ulkopuolelta. Hänen moraaliinsa vaikuttaa ikä, omaetu, perinne, ihonväri, aikakausi, sukupuoli, sallitut käytännöt jne. Hänen toimintansa motiivi on ulkopuolinen tekijä ja valmiit mallit. Hän ei tee ratkaisujaan vapaana tietoisuutena – ajasta ja paikasta riippumatta – vaan tukeutuu valmiiseen tarkoitukseen.

Sartre luottaa puhtaan tietoisuuden kykyyn valita moraalisesti oikein, mikä tarkoittaa valinnan varmuutta tilanteesta ja ulkoisista tekijöistä riippumatta. Vaikeutena vain on tietoisuuden ainainen epäpuhtaus; jokainen ihminen aidoimmillaankin on jotakin ”egossaan” ja historiallisessa tilanteessaan ruumiillistuneena yksilönä.

Tosikkomaisuus (l’esprit de serieux) on yksi esimerkki epärehellisyydestä eli huonosta uskosta.

Tosikkomainen ihminen pitää normeja ja sääntöjä kiistämättöminä ja ikuisesti olevina – kuin puut ja kivet. Niin kuin itse Jumalan olisi ne ihmisten mieliin kirjoittanut ja asettanut säännöt ihmisten yläpuolelle palvonnan kohteiksi. Tosikkomaisuus tai ”vakavamielisyys” koskee erityisesti uskontoja, joilla on kirja tai laki (Raamattu, Koraani) jonne kaikki varmat elämän tosiasiat on kirjoitettu. Usein säännötkin kuitenkin vaihtelevat tulkitsijan mukaan paljastaen niissä piilevän puolueellisuuden. Sartre ei kiistä arvojen hyödyllistäkin luonnetta, vaan haluaa muistuttaa arvojen olevan ihmisten keksimiä, toteuttamia ja olemassa vain suhteessa ihmiseen. Tarkalleen ottaen tasollamme on vain ihmisiä.

Tosikkomaisuutta Sartre käsittelee kirjoissaan Saint Genet ja Le Diable et le Bon Dieu (Paholainen ja Hyvä Jumala). Viimeksi mainitun kirjan tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun talonpoikaiskapinoiden Saksaan. Alistuminen vallitsevaan tilanteeseen ilman perusteluita tai muita ratkaisuvaihtoehtoja kuvastuu näytelmän alkupuolella, kun nainen kysyy papilta, miksi hänen 3- vuotias lapsensa kuoli kaupungin piirityksessä. Papin vastaus kuului:

”Mitään ei tapahdu Jumalan sallimatta, ja Jumala on itse hyvyys. Siis kaikki se, mikä tapahtui, on meille parasta”.

Lapsen äiti halusi ymmärtää menetyksensä syyn laajemmin ja kysyi myös leipuri Nastyn mielipidettä. Leipuri oli kapinallisten talonpoikien johtaja ja hänen mielipiteensä oli:

”Lapsi kuoli, koska kaupunkimme rikkaat porvarit kapinoivat arkkipiispaansa, tuota rikasta johtajaansa vastaan. Kun rikkaat käyvät sotaa, köyhät kuolevat”.

Näytelmässä leipuri Nasty ilmaisee myös mielipiteensä kirkosta, jonka kiveen kirjoitettu laki suosii vallassaolijoita. Hänen mielestään kirkko on portto ja hän tuntee vain yhden oikean kirkon:

”Ihmisten yhteisön, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia ja veljiä keskenään, kaikki ovat Jumalassa ja Jumala kaikissa; jossa Pyhä Henki puhuu kaikkien suulla, kaikki ovat pappeja ja profeettoja, jokainen voi kastaa, vihkiä ja julistaa hyvää sanomaa.”

Rooliin tukeutuminen. Ihminen pitää yllä erilaisia rooleja eritilanteissa; on vanhemmanrooleja, ammattirooleja, vieraanrooleja, tuttavanrooleja. Kahvilafilosofina Sartre käyttää esimerkkinä tarjoilijan roolia, jossa ihminen omaksuu tietyn tavan pitää tarjotinta ja tietyn ammattimaisen kohteliaisuuden asiakkaita kohtaan. Hän on toisille ihmisille ensisijaisesti tarjoilija, mutta myös itselleen hän on tarjoilija.

Rooliinsa täydellisesti samaistunut tekee ratkaisunsakin roolihahmona eikä ihmisenä. Tarjoilijan tapauksessa tämä ei ehkä ilmene niin selvästi, kuin esimerkiksi johtajan, suomalaisen, naisen tai miehen roolissa. Moni arkielämän rooli on syntynyt tarpeesta olla ajattelematta omaa sen hetkistä tilannettaan ja tavoitettaan. Tarjoilijan tavoite on olla kohtelias, koska epäkohtelias tarjoilija ei miellytä asiakkaita ja menettäisi työnsä nopeasti. Tapa, jolla tarjoilija pitää tarjotinta on sekin käytännön sanelema. Kuitenkin tarjoilijan ajattelematon palvelualttius työn ulkopuolella on turhaa ja rooliin takertuvaa. Järkevä käytännön toiminta tilanteittain voisi tuoda esille yksilön eikä roolia, mutta se vaatii vaivaa.

Kuitenkin Sartren mukaan ihminen ei ole mitään – ei edes ihminen. ”Ihminen” on pelkkää tyhjyyttä, vapautta, joka pyrkii tulemaan siksi mitä haluaa olla. Asettaessaan päämäärän tai olemuksen johon pyrkiä – ihminen välttelee tyhjyyttä, jota itse kuitenkin on. Olemisen määre on pyrkiä koko ajan johonkin suuntaan, jota ei koskaan saavuta. Kaikki esineet ovat täydellisiä, koska niiden ei tarvitse suuntautua (intentionaalisuus) johonkin ollakseen olemassa, ne ovat jo sinällään jotain. Ihminen ei ole koskaan täydellinen kuin esine, ihminen on aina suuntautunut johonkin ja jatkuvassa itsensä määrittelyn tilassa. Kaikki teot, kaikki aistimukset, kaikki ajatukset ovat suuntautumista johonkin mitä itse ei ole. Kokemuspiirin esimerkit – ympärillä olevat ihmiset, joihin tuntuu kuuluvansa – antavat mallit ja päämäärät, joihin rajaton ihminen itsensä rajoittaa.

Tavoiteltavat olemukset ovat tarinoita, joita on lapselle kerrottu ja jotka ovat muodostaneet oman maailmansa. Suurimpia tarinoita on myytti Jeesuksesta, joka alistui ilman taistelua, kunnioitti arvovaltaa eli Jumalaa ja viimein kärsi ja kuoli ihmiskunnan syntien tähden. Kaikki joille tämä tarina on hartaudella kerrottu, ääni arvostuksesta väristen, ovat tulleet osaksi tätä tarinaa. Tarinasta on tullut niin suuri ettei todellisuudella ole enää merkitystä. Mies, joka tekee kolmivuoro työtä tehtaassa kurjalla palkalla, tai nainen, joka siivoaa ja laittaa ruokaa juopolle miehelleen, elävät marttyyrin uraa ja tietävät tarinan mukaan sen olevan hyvä ja kannattava. Raamatun aikoihin joku hyötyi uhrautumisesta: kun joku oli ristillä kuolemassa joku peri rahaa katsomispaikoista. Jeesuksen kaltaiset idealistiset uhrautujat eivät kirjoittaneet Raamattua – ei heillä ollut aikaa – uhrina piti olla koko päivä. Tarinankertoja tietää kertovansa vain tarinaa ja kuulija tietää kuulevansa vain totta. Ilman marttyyreitä ei olisi hyvinvointia, kansakunnan menestystä, voitettuja tai hävittyjä sotia.

Vastuun pakoilu on yhdistävä tekijä kaikille huonon uskon muodoille. Kaikki takertumiset rooleihin, määräysten ehdoton totteleminen ja normeihin luottaminen on oman vastuunsa pakenemista. Se että jättää valitsematta tai ei ota kantaa ei suojaa vastuulta, vaan tuo vastuun valitsematta jättämisestä. Vastuu seuraa jokaista elävää ihmistä ja hänen tekoaan. Kuka meidät on vastuuseen pistänyt? Valtio, perhe, poliisi vai Jumala – ei, vaan me itse… Vastuu syntyy tiedostamisesta ja kyvystä kuvitella vaihtoehtoja. Tietoisuus on aina suuntautunut johonkin ulkopuoliseen – se ei voi suuntautua itseensä ”nyt” vaan aina itseään tarkkaillessaan se suuntautuu itseensä kuin johonkin toiseen ”silloin joskus”. Me emme voi nähdä itseämme muutoin kuin vieraana – yhtä erillisenä kuin ympärillä olevat muut ihmiset. Se että pysähtyessämme näemme itsemme ulkopuolelta toisiin ihmisiin verrattavana olentona saa meidät ymmärtämään samankaltaisuuden ja verrattavuuden. Voisimme olla kuka tahansa samankaltaisessa tilanteessa oleva ihminen. Alitajuisesti olemme aina tietoisia tasa-arvostamme tekojen suhteen: kuka tahansa voi tehdä samoin kuin minä.

Sota aikana valinta ja vastuu tuli pelkistettynä esille ja oli helppo tietää mikä oli oikein. Pariisin miehittäneet natsit edustivat voimaa ja vääryyttä. Niille jotka taistelivat sortoa vastaan oli vain kaksi vaihtoehtoa – vapaus tai kuolema.

”Hakattuina, kärvennettyinä, silmät puhkottuina ja luut rikottuina, vastarintaliike enemmistö ei puhunut. He mursivat pahan noidankehän ja loivat uskoa ihmisyyteen: itselleen, meille ja jopa kiduttajilleenkin. He tekivät tämän ilman todistajia, ilman apua, ilman toivoa – usein ilman uskoakin. Ei ollut kysymys siitä, että he uskoivat ihmiseen, vaan siitä, että he tahtoivat uskoa.”
Sartre: Situations II

Itsensä esineellistäminen on sekin huonoa uskoa. Vapautta ja vastuuta pyritään välttämään tekeytymällä tahdottomaksi esineeksi, jota ulkonaiset voimat heittelevät sinne tänne. Hyvä esimerkki on naisen ja miehen ensitapaaminen.

Nainen ei tiedä miten mies häneen suhtautuu ja hän itsekkään ei ole varma olisiko kiinnostunut suhteesta. Pitkän aikaa he keskustelevat yleisistä ja vaarattomista aiheista. Äkkiä mies tarttuu naista kädestä. Tämä yllättävä teko vaatii vastausta. Lähestymisyrityksen torjuminen rikkoisi hetken viehättävän harmonian. Nainen haluaa lykätä päätöstään, hän haluaa kieltäytyä päättämästä tässä ja nyt. Siksi hän jättää kätensä miehen käteen, mutta ei ole huomaavinaan, että mitään on tapahtunut. Käsi makaa liikkumattomana hänen kumppaninsa lämpimien käsien välissä – ei hyväksyvänä eikä vastustavana – esineenä. Tällainen huono usko pyrkii siirtämään valinnan toisen yksilön vastuulle.

Pyrkimys on olla valitsematta, koska vallitseva tilanne on niin hyvä ettei sen haluaisi muuttuvan. Vilpittömyys. Sen voisi kuvitella olevan huonon uskon vastakohta, mutta sitä se ei välttämättä ole. Ihminen voi tunnustaa virheensä ja myöntää olevansa väärässä, mutta se ei erota häntä tekemistään virheistä. Vilpitön ihminen saattaa ajatella: ”tunnustettu synti on puoleksi armahdettu”. Kuitenkin katkerankin katumisen jälkeen ihminen pysyy samana – vastuusta ei pääse eroon. Pankinjohtaja voi erota kavallettuaan tarpeeksi rahaa ja antaa synninpäästön itselleen sanoen: ”Jos en ole rehellinen itselleni, kaikki romahtaa”. Rehellisyyden voi määritellä monella tavalla, mutta syy mikä teki pankinjohtajasta yhtäkkiä rehellisen oli pelko kiinnijäämisestä. Hän pakeni vastuutaan.

Vilpittömyys on mahdotonta, koska se edellyttää vertailukohdan, jota Sartren mukaan ei ole olemassa. Se että ihminen on rehellinen itselleen, edellyttää tietoisuutta omasta itsestään ja lopullisesta tarkoituksestaan. Tällainen itsensä todellisen luonteen näkeminen edellyttää ulkopuolista havaintoa, jota ihminen ei pysty itsestään tekemään. Ainoa mitä ihminen itsestään näkee on jälkensä, mutta itseään hän ei koskaan saavuta koska on aina ”ajatuksen” verran myöhässä. Tietoisuus voidaan ajatella pikku ukoksi, joka oleilee jossain aivojen nurkassa tarkkaillen ympäristöään – sieltä se ”näkee” ulkomaailman, muut ihmiset, oman tilanteensa, tunteensa, muistonsa ja kaiken muun. Ainoa mitä se ei näe on oma itsensä – itse se ei ole mitään, ei tunteita, ei muistoja, ei hyvä, ei paha, ei mitään.

Välinpitämättömyys on kuvittelua, että vain itse on olemassa ja muut ovat eriasteisia esineitä. Esimerkkinä käy jälleen kerran tarjoilija, jonka rooli käytös korostaa tarjoilijan esinemäisyyttä. Tarjoilija on kone, jolle ilmoitetaan mitä tilataan ja joka sitten täyttää tämän tilauksen. Esineellistämisen seuraus on turvallisuuden tunne, jossa muut subjektit eivät aiheuta oman minän häpeää tai ujoutta, koska niitä ei ole olemassa kuten minä olen. Näin voi elää koko elämänsä: ”On ihmisiä jotka kuolevat ilman että koskaan epäilevät että toiset sittenkin ovat olemassa – aivan joitakin lyhyitä ja kauhistuttavia valaistuksen hetkiä lukuunottamatta…”

Välinpitämätön ei kuitenkaan ole vahvoilla, sillä täyttäessään koko olemassaolon kentän hän ei voi uskoa, että joku ulkopuolinen saattaisi hänet nähdä. ”Minut nähdään ilman että voin samanaikaisesti kokea sitä tosiasiaa, että minut nähdään ja ilman että voin tuon saman kokemuksen avulla puolustaa itseäni ”nähdyksi tulemistani” vastaan. Minut omistetaan ilman että minulla on mahdollisuutta kääntyä sen puoleen, joka minut omistaa.” Välttyäkseen välinpitämättömyydeltä on hyväksyttävä olemisensa – itselleen (subjektina) ja olemisensa – muille(objektina) ja pystyttävä erottamaan ne toisistaan. Kadulla vastaan kävelevät tuntemattomat ihmiset ovat aina esineitä: näen heidän ulkonäkönsä, mutta en heidän minuuttaan. Sama pätee myös toisinpäin, ulkopuolelta nähtynä olen tietyn historian omaava objekti, mutta kukaan ei voi todella tietää mitä ajattelen tai mitä sisäisesti olen. Myös tarjoilija voi olla välinpitämätön: asiakas on kone, joka tekee tilauksen, syö ja maksaa.

Masokismi. Ihminen tietoisesti asettaa itsensä esineeksi, jonka ominaisuudet ja teot ovat muiden päätettävissä. Hän elää toteuttaakseen toisten itsestään muodostamaa kuvaa. Valinta ja vastuu siirtyy tuolloin toisille – pois häneltä itseltään. Masokisti haluaa olla hallittu, kuin elävä osa hallitsijaansa, ilman vapautta.

Sartre käsittelee masokismia nerokkaassa Juutalaiskysymys -esseessään. Siinä eräs keino selvittää oma ihmisarvo lujien ennakkoluulojen keskellä on elää ja rypeä siinä luonnekuvassa mikä ulkopuolelta on annettu. Juutalaiseksi syntynyt kohtaa antisemiitin ylläpitämän kuvan juutalaisesta kaikkine piirteineen. Itsensä epäaito löytäminen tapahtuu, joko totaalisesti kieltämällä oma juutalaisuus ja jopa vihaamalla sitä enemmän kuin antisemiitti tai toivomalla että muiden katseet, väkivaltaisuudet ja halveksunta muodostavat heistä juutalaisia samalla tavalla kuin kivi on kivi, antaen heille ominaisuuksia ja kohtalon. Masokismin taustalla on tarve tulla hyväksytyksi – millaisena tahansa.

Täydellinen alistuminen on mahdotonta, sillä se edellyttäisi yksilön katoamista ja se onnistuu vain kuolemalla. Kuolemassa katoaa myös ruumis ja sitä masokisti ei halua. Hän haluaa olla vain ruumis, toimivana ja tietoisena, mutta ilman vapautta tai vastuuta. Tietoisuus ja vapaus ovat sama asia, joten tietoisuus ruumiillisuudesta tuo väistämättä myös vapauden.

”Näin masokistin objektiivisuus pakenee häntä kaikin tavoin, ja voi jopa tapahtua – itse asiassa näin yleensä tapahtuukin – että pyrkiessään tavoittamaan oman objektisuutensa hän(masokisti) löytää Toisen objektisuuden, joka hänestä itsestään riippumatta vapauttaa hänen subjektisuuden.”
Sartre: Being and Nothingness

Sartre ei hyväksy esineellistämistä. Vaikka suhde toiseen tietoisuuteen on viime kädessä aina suhde toiseen objektina voi selvän eron tehdä kuinka suorasti esineellistäminen ilmenee. Arvokkaimpia ovat ihmissuhteet, jotka yrittävät tavoittaa toisen vapaana subjektina.

Sadismi on Sartren nimitys halulle tulla toisen tietoisuuden täydelliseksi herraksi. Ainoa todella vapaa osa ihmistä on mieli, joten toisen alistaminen vaatii mielen vangitsemista. Sadisti pakottaa kivun avulla uhrinsa ruumiiseen, jota hän hallitsee. Saman ruumiillisuuden saa aikaan myös mielihyvällä. Sadistin tavoite on päässä eroon toisen ihmisen sisäisestä minuudesta ja hänen katseestaan. Sadisti ei kestä ajatusta olla jonkun toisen salatun arvioinnin kohteena.

Henkisessä tai fyysisessä kidutuksessa pyritään ihminen saamaan tilaan, jossa hän ei enää voi muodostaa salattuja mielipiteitä kenestäkään. Välinpitämättömyys on sadismin lievempi muoto, mutta molemmissa ilmiöissä on kyse toisen vapaan subjektin kieltämisestä. Joka tapauksessa sadismi epäonnistuu, sillä se ei pääse eroon toisen ihmisen mielestä – eikä myöskään omasta olemisestaan – muille. Kiusatun tietoisuuden läsnäolo näkyy aina katseessa.

”Näin Toisen katseen räjähtävä ilmaantuminen sadistin maailmaan aiheuttaa sadismin merkityksen ja päämäärän luhistumisen. Sadisti huomaa että tuon vapauden hän halusi orjuuttaa, mutta samalla hän huomaa omien yritystensä turhuuden. Tässä jälleen kerran meidät viitataan olemisesta-katsojana olemiseen-katseenkohteena; emme ole päässeet ympyrästä ulos.”
Sartre:Being and Nothingness

Autenttinen oleminen

”Kaikki virtaa”  Herakleitos

Edellä käsiteltyjen epärehellisyyksien takia autenttinen eli aito oleminen vaikuttaa mahdottomalta.

Tiukasti tulkittuna jokainen ihminen on epärehellinen suurimman osan elämästään. Puhdas tietoisuus eli todellisuuden turmeltumaton kuva jää aina tavoitteeksi jota ei tavoiteta. Itsensä tarkkailun ja toiminnan perustana on kaikesta huolimatta ihminen jonakin (yksilöllisenä ruumiina, kulttuurin tuotteena jne.) Sartren mukaan ihminen ei voi olla aito, sillä aitous on jotain jota kohden pyritään koko ajan. Hänen mukaansa autenttisuus on pois juoksevan minäkuvan eli ihmisyyden jatkuvaa tavoittelua. Kun ihminen kuvittelee saavuttaneensa tarkoituksensa tai autenttisen olemisen, on hän huonossa uskossa – esineellistänyt itsensä. Pysähtynyt. Jatkuva toiminta ei ole sen parempi, usein sen tarkoitus on vain vaientaa ahdistuksen tunne.

Sartren autenttisuus ajatuksia on pidetty liian ehdottomina. Maurice Marleau-Ponty esitti lievennyksenä ajatuksen välimaailmasta (inter-monde), jolla hän tarkoitti olemisen tilaa esineen olemisen ja aktiivisen tietoisuuden olemisen välillä. Marleau-Pontyn mukaan pitää olla lupa ”vain olla” ilman että heti joutuu syytetyksi epärehellisyydestä.

Aitoon olemiseen kuuluu ateismi tai paremminkin antiteismi, jonka päätarkoitus ei ole kieltää Jumalan tai Jumala-käsitteen olemassaoloa, vaan kieltäytyä hyväksymästä Jumalaa lohdutuksena, elämän takuumiehenä tai moraalisten valintojen turvallisena päänalusena. Antiteismi ei ole helppoa kulttuurissa, joka on täynnä ”Jumalan jäänteitä”. Sartre sanoi meidän kaikkien olevan kristittyjä, koska olemme kristillisen ajattelun hapattaman kulttuurin perillisiä. Nietzschen toteamus: ”Jumala on kuollut” ei riitä, sillä ihminen on yhä jäljellä ja hänessä on Jumalan jäännöksiä. Antiteismi on julma ja vaativa tie kuljettavaksi.

”Eksistentialismi ei ole ateismia siinä mielessä että se tyytyisi vain osoittamaan ettei Jumalaa ole olemassa. Me julistamme sen sijaan että vaikka Jumala olisi olemassa, mikään ei siitä muuttuisi. Me emme usko Jumalan olevan olemassa, mutta se ei ole suurin ongelma: suurin ongelma on että ihmisen on löydettävä itsensä ja lopulta uskottava ettei mikään voi pelastaa häntä häneltä itseltään, ei vaikka hän saisi pitävän todisteen Jumalan olemassaolosta.”
Sartre: Esseitä II 1965:41

Sartre myöntää toisaalta uskonnon olevan tärkeä moraalin luoja, jonka avulla ihmiset suunnilleen tietävät mikä on ”oikein ja väärin”. He odottavat Jumalalta lupausta kaiken varmuudesta, mutta vastauksena on hiljaisuus. Sartren eräässä näytelmässä on tähän liittyvä lausahdus: ”Näetkö tyhjyyden päittemme päällä? Se on Jumala. Näetkö raon ovessa? Se on Jumala. Näetkö reiän maassa? Se on myöskin Jumala. Jumala on poissaoloa, hän on ihmisten yksinäisyys.” Kirkoissa ja hautausmailla vallitseva ylimaallinen hiljaisuus on monelle merkki Jumalasta – ja samalla hiljaisuus on merkki poissaolosta. Jumala suggeroi ihmisen hiljaisuudellaan.

Liite:

Henkilöhistoria

Sartren filosofia syntyy elämästä. Tässä hänen elämästään muutamia poimintoja. Sartren laajasta tuotannosta (vähintään 12.000 sivua) mainitsen vain muutaman teoksen.

21.6.1905 syntyi Jean-Paul-Charles-Aymard Sartre Pariisissa. Hänen äitinsä oli Anne-Marie Schweitzer, Albert Schweitzerin serkku . Suku oli toiminut seitsemän sukupolven ajan opettajina. Isä, Jean Babtiste Sartre, oli laivaston upseeri. Hän kuoli keuhkotautiin Jean-Paulin ollessa alle kaksivuotias. Isänisä oli lääkäri ja ateisti. Molemmat suvut olivat varakkaita virkamies-sukuja. Schweitzerit olivat protestanttisia liberaaleja Ranskan vallankumouksesta lähtien. Lapsuutensa Sartre vietti kokemattoman 20-vuotiaan äitinsä ja tämän ikääntyneiden vanhempien kotona. Äitiään hän piti pikemminkin isonasiskona. Isoisä teki vaikutuksen: ”Hän oli niin isä Jumalan näköinen, että häntä usein luultiinkin Jumalaksi. Eräänä päivänä hän meni kirkkoon sakariston kautta; pappi uhkaili vähäuskoisia taivaallisilla salamaniskuilla: ”Jumala on täällä! Hän näkee teidät!” Yhtäkkiä uskovaiset näkivät saarnatuolin alla suuren, partaniekan vanhuksen, joka katseli heitä: he puikkivat pakoon.” Sartre oli isovanhempien ihailun ja hemmottelun kohde: kohtalon erityinen suosionosoitus ja tietysti ihme, koska isoisä halusi kuolla ihmettelevänä vanhuksena. Seitsemänvuotiaana Sartre lukee Flaubertin Madame Bovaryn ja kirjoittaa ”romaaneja”.

1925 Porvarisperheessä kasvanut Sartre tutustui yliopisto aikanaan marxilaisuuteen. ”Tuohon aikaan luin Pääoman ja Saksalaisen ideologian. Ymmärsin kaiken kirkkaasti enkä kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Ymmärtäminen on muuttumista, itsensä ylittämistä. Tuo lukeminen ei muuttanut minua. Mutta se, mikä alkoi minua muuttaa, oli marxismin todellisuus, työläismassojen raskas läsnäolo silmissäni…massan, joka eli ja toteutti marxilaisuutta”.

1929 Sartre suorittaa loppututkinnon Pariisin arvostetuimmassa opettajakorkeakoulussa, pääaineena filosofia. Hän saa kurssinsa parhaat arvosanat, toiseksi parhaat saa Simone de Beauvoir, josta tulee Sartren elämänkumppani.

1938 ilmestyy Sartren ensimmäinen romaani La Nausee (Inho, joka paremminkin on pahoinvointi tai kuvotus).

1939 Tulee sota. Sartre kutsutaan sotarintamalle selustan tehtäviin: puhelinvaihteen hoitajaksi ja säähavaintomieheksi. Aikaa jää sotapäiväkirjan kirjoittamiseen. Seuraavana vuonna, syntymäpäivänään, Sartre jää saksalaisten sotavangiksi. Hän pääsee vapauteen keväällä 1941 väärennetyn lääkärintodistuksen turvin. Myöhemmin haastattelussa toteaa: ”Vankileirillä pidin massaan sulautumisen tunteesta.” Sartre jatkaa opettajana, kuitenkin osallistuen aktiivisesti vastarintaliikkeen toimintaan.

1943 Hän kirjoittaa mm. natsivastaisen näytelmän Les Mouches (Kärpäset) ja filosofisen pääteoksensa L’Etre et le Neant (ei suomennettu, Being and Nothingness), joka aikanaan oli melkoinen tapaus.

1945 Sartre ryhtyy vapaaksi kirjailijaksi. Ystäviensä kanssa hän perustaa kirjallis-poliittisen aikakauskirjan Les Temps modernes (Nykyaika). Hän yrittää myös perustaa vasemmistolaisen, eikommunistisen puolueen, mutta epäonnistuu. Eksistentialismi ja Sartre ovat muoti-ilmiöitä.

1948 Vatikaani julistaa Sartren kirjat kiellettyjen kirjojen listalle Index librorum prohibitorum. Edellisenä vuonna Pravda tuomitsi Sartren filosofian ”henkisen tyhjiön oppina”.

1959-60 Ranskan sotilastoimet Algeriassa saavat kovaa kritiikkiä Sartren taholta. Muut julkisuuden henkilöt vaikenevat. Sartre joutuu yleisen vihan kohteeksi ja Ranskan TV:n, radion ja valtiollisen teatterin boikottiin. Pommi räjähtää Sartren asunnossa. Sabotaasin takana oli OAS, joka on ranskalaisten upseerien ja äärioikeistolaisten salainen armeijajärjestä. Sartre sanoo: ”Meidän on taisteltava instituutioita vastaan kaikkialla”.

1964 muistelmateos Les Mots (Sanat) ilmestyy. Siinä Sartre analysoi itseään säälimättömästi ja kohdistaa ironiaa aikaisempaan filosofiaansa. Sartre ilmaisee myös neuroottisen uskonsa pelastukseen kirjoittamisen, sanojen avulla. Sartrelle myönnetään kirjallisuuden Nobel-palkinto, mutta hän kieltäytyy siitä. Kieltäytymisen syyn arvellaan olleen poliittinen, mutta Sartre itse sanoo: ”Hierarkia tuhoaa ihmisten henkilökohtaisen arvon. Toisten ylä- tai alapuolella oleminen on absurdia. Kieltäydyin Nobelista, koska en missään tapauksessa halunnut, että minua pidetään Hemingwayn vertaisena”. Sartre ei halunnut olla suurmies. Hän halusi olla ”kokonainen ihminen, kaikkien ihmisten tekemä, kaikkien veroinen ja jonka veroinen on kuka tahansa”. Suurmies: henkilö joka on tehnyt jotakin Todella Suurta – niin suurta, että on jäänyt itse sen varjoon. Juuri siksi suurmiehet ovat yksilöinä aina jotakin mennyttä: ihminen on kadonnut, tilalla patsas.

1967 Sartre osallistuu Russell-tribunaalin jäseneksi tutkimaan USA:n sotarikoksia Vietnamissa

1968 Pariisin ”hullun kevään” opiskelija kapinoissa 63-vuotias Sartre nousee vielä barrikadeille.

1970 Sartre johtaa laitonta äärivasemmistolaista maolaislehteä, jonka kaksi edellistä päätoimittajaa on vankilassa. Sartrea kutsutaan Ranskan vihatuimmaksi mieheksi.

1976-79 Jerusalemin yliopisto myöntää kunniatohtorin arvon. Sartren näkö on huonontunut ratkaisevasti, samoin terveys. Huolimatta huonosta terveydestään hän silti jatkaa aktiivista vähemmistöjen puolustusta ja epäoikeudenmukaisuuksiin puuttumista.

15.4.1980 Kuin pitkä lause – Jean-Paul Sartren elämä – päättyy pisteeseen.

Lopuksi

Sartresta jäi paljon sanomatta. Parhaimmillaankin tämä proseminaarityö antaa vain viitteitä Sartren ajattelun sisällöstä. Kuitenkin toivon, että tästä käy ilmi Sartren filosofian käytännönläheisyys.

Filosofian ei tarvitse olla käsittämätöntä ja vähälukuiselle ”eliitille” suunnattua – sen osoittaa Sartre, vaikka ei niin selkeästi aina kirjoitakaan. Hän ei moraalisesti vaatinut ihmisiltä mitään muuta kuin sen minkä itseltään vaati. Sartre ymmärsi olevansa tuskallisen vapaa, mutta samalla sitoutunut osoittamaan omalla elämällään ihmisen suunnan.

Kertoessaan ahdistuksesta, avuttomuudesta tai epätoivosta Sartren eksistentialismi ei kuitenkaan ole synkkää pessimismiä. Se ei kehota missään vaiheessa luovuttamaan. Se torjuu väitteet, että ihminen olisi perinnällisyyden, ympäristövaikutusten ja yhteiskunnallisten syiden suoraa tulosta ja että ihminen voisi tyytyväisenä sanoa: ”No niin, mitäs minä sanoin, tuollaisia me olemme, ei sille mitään voi”. Eksistentialismi on kovaa optimismia, sillä se uskoo ihmisen mahdollisuuksiin ja antaa täyden vapauden ja vastuun valita oman olemuksensa. ”Ihminen sitoutuu elämäänsä, piirtää hahmoaan: hahmon ulkopuolella ei ole mitään.”

Lopuksi voin sanoa vain saman kuin Sartrekin esseessään Mitä kirjallisuus on?

”Luoja tietää, ovatko hautausmaat rauhallisia, mutta kirjastoa hilpeämpiä hautausmaita ei ole olemassa. Kuolleet ovat siellä, he eivät ole tehneet muuta kuin kirjoittaneet. Jo ajat sitten heidät on pesty puhtaiksi elämisen synneistä, ja heidän elämänsä tunnetaan sitä paitsi vain kirjoista, joita toiset kuolleet ovat heistä kirjoittaneet… Kiusankappaleet ovat kadonneet ja jäljellä on vain pieniä ruumisarkkuja, jotka järjestetään hyllyille, pitkin seiniä, niin kuin uurnat uurnalehtoihin”.

…Totta…

LÄHTEET:

Cohen-Solal, Annie – Sartre WSOY 1992

Lassila, Olli-Pekka – Vapaa ihminen – Etiikan filosofinen perustelu Jean-Paul Sartren ajattelussa.
Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 151. Helsinki 1987.

Saarinen, Esa – Sartre. Pelon, inhon ja valinnan filosofia Soundi-kirja 19 Fanzine Oy Tampere 1983

Sartre, Jean-Paul
Esseitä I : Eksistentialismikin on humanismia. Juutalaiskysymys. Otava 1965
– Sanat Otava 1965 – Mitä kirjallisuus on? Otava 1976
– Inho Tammi 1981

Virolaisen Priit Pärnun animaatiossa ”1895 – Elokuvan synty” esiintyy hahmo nimeltä Jean-Paul.
Kyseessä on ilmiselvästi Jean-Paul Sartre.