Director: Frank Henenlotter
Writers: Frank Henenlotter, Robert Martin
Starring: James Lorinz, Joanne Ritchie, Patty Mullen, Carissa Channing

This is a cult movie classic! Story is about a guy who is into bioelectrotecnics and weird experiments. He looses his girlfriend in a freak garden tool accident, but gets an idea to re-animate her. Actors are great with their jersey accent and natural comical performances. This is all bad taste, boundless imagination and total amusement. Not recommended to faint of hearted.

Director: Harmony Korine
Writer: Harmony Korine
Starring: Jacob Sewell, Nick Sutton, Lara Tosh, Jacob Reynolds, Chloë Sevigny

Harmony Korine is like Todd Solondz on steroids. This is the first film I have seen from Korine and I must say it is difficult to say is it really bad or really good. At least it feels very real – so real that it could be a documentary. Characters are very naturalistic. Every role looks and feels like a real person – even thou escaped from Deliverance (toothless-banjo-playing-kind). This film is a peek to a life of a ’white trash’ in Xenia, Ohio – real or not doesn’t really matter – it’s still a strong reminder of the difference between social classes in the US (and anywhere else). All persons who like cats should prepare themselfs of seeing some brutal cat killing scenes.

Bridesmaids (2011)

I thought that this was just another chick flick, but to my great surprise this wasn’t bad at all. This was actually better than Get Him to the Greek and other buddy comedies released in last couple years. It is also refreshing to see women behaving badly and doing typical fart and shit jokes that men normally do – that’s equality, hell yeah! Still this movie wasn’t all low comedy, it had great dialogue moments and some emotional scenes which weren’t overly sweet. Great movie!

American Pimp (1999)

Quite interesting document about the real pimps – they are not that far of from the movies stereotypical pimp characters. Women are bitches and ho’s and they are in the tight leash of the pimp – mack or a playah. Document reveals some psychology behind these exploitative relationships and also the social surroundings that make prostitution a possible livelihood for many people. The biggest pimps are the white guys who run the legal bunnyranches and brothels. ’There is no business like ho’business’

Ohjaus: Francis Lawrence

Käsikirjoitus: Kevin Brodbin (tarina), Frank A. Cappello ja Kevin Brodbin (käsikirjoitus), Garth Ennis ja Jamie Delano (sarjakuva Hellblazer)

Näyttelijät: Keanu Reeves, Rachel Weisz, Shia LaBeouf, Djimon Hounsou, Max Baker, Gavin Rossdale, Tilda Swinton, Peter Stormare
Constantine perustuu Hellblazer sarjakuviin. En ole lukenut kyseisiä sarjakuvia, joten en tiedä kuinka uskollinen elokuva on sarjakuvien hengelle ja tarinalle. Elokuva kuitenkin kertoo John Constantinesta (Keanu Reeves), joka on erikoistunut pirujen manaamiseen. Hänellä on moninaisia apuvälineitä ja aseita demoneiden varalta. Itse asiassa, jos on lukenut Yöjuttu -tarinoita, joissa seikkailee John Sinclair niin tietää suurinpiirtein millainen hahmo John Constantine on. Ainut ero on että Constantine on käynyt Helvetissä ja tullut takaisin – mitä taas Sinclair ei ole tehnyt. Toisaalta taas Sinclairilla on maaginen bumerangi ja se vihertäväihoinen apulainen, jonka nimeä en nyt muista.

Elokuvan alussa kerjäläinen löytää Meksikosta Longinuksen keihään eli Spear of Destiny:n, jolla tarinan mukaan tökättiin Jeesusta kylkeen kun hän oli ristillä. Keihäässä väitetään olevan mystisiä voimia ja mm. Hitler on aikoinaan himoinnut keihästä omistukseensa uskoen sen tekevän hänestä maailman valtiaan. Kun tietää keihään ja natsien yhteyden niin ei ole yllätys että kerjäläisen löytämä keihäs tai oikeammin sen kärki oli kiedottu natsilippuun. Ihmettelen vain että mitä natsit ovat Meksikossa tehneet – ja vieläpä keihään kanssa?

Constantine auttaa poliisi etsivä Angela Dodsonia (Rachel Weisz) selvittämään hänen kaksoissisarensa salaperäistä itsemurhaa. Samaan aikaan Meksikosta liikkeelle lähtenyt kerjäläinen – joka on saanut supervoimat keihäänkärjeltä – lähestyy uhkaavasti Amerikkaa. Tämä symboloi selvästi sitä pelkoa mitä amerikkalaiset tuntevat laittomia maahantulijoita kohtaan.

Kokonaisuutena Constanttinesta jäi hieman huonosti kirjoitetun maku. Henkilöhahmoja oli liikaa eikä niillä ollut mitään muuta merkitystä juonen kannalta kuin tulla tapetuksi jonkun demonin toimesta. Todennäköisesti käsikirjoittajat olivat ahtaneet kaikki henkilöt sarjakuvasta suoraa elokuvaan – mikä on usein huono ratkaisu. Kirja, sarjakuva ja elokuva käyttävät niin erillaisia kerronnanmuotoja ettei tarinaa voi suoraa siirtää muodosta toiseen. Varsinkin elokuvassa hyvin tärkeä kokonaisuuden selkeys kärsii suorasta siirroksesta sarjakuvasta tai kirjasta.

Constanttinen vahvinta antia olivat tehosteet ja kuvaus. Helvetti kuvattiin oranssinsävyisenä paahtavan kuumana rinnakkaistodellisuutena, joka on kuin sodan jäljiltä. Helvetissä puhalsi koko ajan kova, tulinen tuuli, joka hajoittaa kiveäkin. Yksittäisenä tehosteena juuri tämä paahtavan kuuma tuuli oli onnistunut mahtavan hyvin. Sitä käytettiin myös alkutekstien ja tuotantologojen aikana. Hienoa työtä!

Näyttelijäsuoritukset olivat OK. Keanu Reeves veti roolin tavanomaisella jäyhällä tyylillään. Rachel Weisz oli paras näyttelijä koko elokuvassa. Hän ei sortunut ylinäyttelemiseen vaan eli tilanteiden mukana. Peter Stormaren tulkinta Luciferista oli mielestäni liian nilkkimäinen. Hän oli kuin luolassa asuva itsensäpaljastaja. Lucifer on sentään pääjehu Helvetissä. Häneltä odottaisi asemalleen sopivia luonteenpiirteitä; ylimielisyyttä, röyhkeyttä, ahneutta ja itserakkautta. Stormaren olisi pitänyt ottaa Luciferin rooliinsa mallia Björn Wahlroosista tai Jari Sarasvuosta – silloin hän olisi onnistunut roolissaan täydellisesti.

Mielestäni roolijako meni pieleen kun enkeli Gabrielin rooli annettiin Tilda Swintonille. Tällä valinnalla oli kai tarkoitus vahvistaa vaikutelmaa enkeleiden androgyynisyydestä – ja Tilda Swintonhan on markkinoiden virallinen androgyyni sen jälkeen kun hän näytteli Orlandossa. Kuitenkaan androgyynisyyteen ei riitä laiha nainen, jonka rintakehän ympäri on pyöritetty sideharsoa. Usein androgyyniset roolit onnistuvat miehiltä paremmin – ajatelkaa vaikka Tim Curry:a Rocky Horror Picture Show:ssa, Dustin Hoffmania Tootsiessa tai Mel Gibsonia Bravehartissa. Minä olisin värvännyt Steven Seagalin enkeli Gabrieliksi. Seagalin ei tarvitsisi kuin vapauttaa hiuksensa poninhännästä ja pukeutua valkoiseen. Elokuvassa tarvittavat tappelukohtauksetkin olisivat reilassa kun Seagalille ei tarvitse sitäkään taitoa erikseen opettaa.